Mielessä on jo kauan vaivannut eräs asia, mitä en saa sieltä pois. Onkohan meitä muita, jotka käy samaa ongelmaa läpi?
Meidän perheessä on neljä sisarusta, kaksi mua muutamia vuosia vanhempaa ja yksi itseäni nuorempi. Ensimmäinen meistä meni vuosi sitten naimisiin, omistaa neljä kissaa, vakituinen asunto, ammatiltaan lähihoitaja sekä vakituinen työ. Toinen on kihloissa miehensä kanssa, saivat juuri toisen lapsensa, vakituinen asunto, kokki ammatiltaan, kaksi koiraa. Neljännellä, nuorin meistä sai juuri koulusta stipendin ja koulussa menee erittäin hyvin, lahjakas monessa asiassa.
Mutta sitten, minä. Koulussa tapeltu kaikki 9v, jotka menin rimaa hipoen aina läpi. Koulukiusattu, joten kavereita ei koskaan ollut montaa sieläkään. Valmistuin kuitenkin juuri ja juuri ammattiin, siivoojaksi... Muutin Tampereelle omaan kotiin kesäksi, minkä olen ollutkin työttömänä. Kävin Jämsässä pääsykokeissa Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi kovasti tahtoen, mutta pisteet ei riittäneet. Huomenna lähden yksin n.300km päähän Kaustisiin uusiin pääsykokeisiin, Lapsi- ja perhetyön perustutkinto alalle. Nämä alat ovat oma unelmani. Syömisongelmista ollaan taisteltu pienestä tytöstä asti. Puhumattakaan 6v kestäneestä masennuksesta, mistä vanhemmat/sisarukset ei tiedä kyllä vieläkään varmaankaan yhtään mitään? Itselläni ei ole koskaan ollut varsinaista harrastusta, muuta kuin musiikki. En itse soita/laula mitään, mutta muulla tapaa onkin suuri osa elämää. Vanhemmat ei ymmärrä edelleenkään sitä, miksi kiertelen "keikkoja" ja muuta vastaavaa. Eikä muuten ymmärrä kukaan muukaan sukulaisista... siitä sen enempää puolustele, ehkä toisella kertaa sitten. Toinen sydäntä lähellä oleva juttu on vapaaehtoistyö. Rakastan sitä hommaa. Olen monenlaisessa toiminnassa mukana ja tuntuu ettei siitäkään olla kovin iloisia tuolla kotipuolessa. Kumppani, itselläni ei ole takana kuin muutama suhde, epäonnistuineta sellaisia. Tuntuu, että jää kiinni juuri niihin itselle vääriin ihmisiin. Kerännyt aina ongelmat ja vaikeudet puoleeni - minkä takia just minä?
Onko tässä aikaa enää, saanko edes jonkun saavutuksen elämässäni, että minusta voi olla vanhemmat ylpeitä?
-Titta
Voi että Titta, tämä oli miullekkin niin ajankohtainen ja henkilökohtainen aihe, että pitihän sitä tulla kommentoimaan!
VastaaPoistaItse olen perheeni nuorin, ja juuri se jolta on sitten odotettu eniten tässä elämässä ja maailmassa. Koulunumeroiden on pitänyt olla huippuja, tottakai menen lukioon yläasteen jälkeen ja loppujen lopuksi kyllä, menin opiskelemaan sille alalle mille vanhempani minut miltei pakottivat. Myönnetään, ala on miulle oikea, mutta silti miusta miun elämä on mennyt juuri niinkuin vanhempani haluavat.
Vanhempieni mielestä teen aina vääriä valintoja, ja tämän kautta ajattelenkin aina riitänkö, ja kelpoaanko sellaisena kuin olen. Olen saanut kuulla seurustelevani väärän ihmisen kanssa (ja minut on pakotettu lopettamaan suhde -mutta hähä, suhde jatkuu ja ollaan oltu kohta yhdessä jo vuosi :D), olen kuullut valinneeni väärän asiakasryhmän työpaikoista joten minut on pakotettu lopettamaan työni, olen kokoajan väärässä, väärässä ja väärässä. Minulla ei ole kuulemma elämänkokemusta, joten heidän on tehtävä minulle päätökset valmiiksi jotten pilaa elämääni. Silti he aina sanovat minun päättävän asioistani koska olen jo aikuinen. NIinpä.
Ei tunnu riittävän mikään, ei sitten laisinkaan. Kuitenkin ystäväni sekä poikaystäväni (ja elä huoli, mie luotan että siullekkin on tallessa jossain se timantti, jota kannattaa odottaa vaikka välillä epätoivoiselta tuntuisikin. Se vain oottaa hioutumistaan ja oikeaa hetkeä tulla siun elämään :) )ovat minulle sanonett, että minä ole oman elämäni herra, taino rouva :D, ja minä kelpaan ja riitän heille juuri sellaisena kuin mitä olen.
Sanoisinkin näin, että minusta muiden riittämishyväksyntää edelle menee aina se, että muistat ajatella riitätkö itse itsellesi. Vaikka itsekin painiskelen koko ajan paineitten, suoritusten ja vaatimusten sekä riittämättömyyden ristitulessa, voin joskus istahtaa aloilleni ja miettiä että kyllä - riitän itselleni. :) Vanhemmat eivät välttämättä ikinä näytä ylpeyttään niikuin leffoissa (ainakin omien porukoitteni suhteen olen luovuttanut) mutta toisaalta et voi ikinä tietää mitä he kaksistaan sinusta puhuvat, tai miten kunnioittavaan äänensävyyn he puhuvat sinusta muille tutuille.
Tiedän miten pahalle siusta tuntuu, sillä mie luulen että en itsekkään pääse samanlaisista tunteista eroon varmaan lähimpään kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta muista ajatella, että kun onnistut edes jossain pienessä asiassa (pujottamaan langan neulaan ensimmäisellä yrityksellä tai vastaavaa :D) olet tehnyt jotain sellaista mitä kukaan muu ei ole välttämättä vielä sinä päivänä tehnyt. Ja siitä kannattaa olla ylpeä. Ja ainakin miulle (jos vain miut tästä nimimerkin takaa tunnistat :D) niin riität todellakin juuri sellaisena kuin olet!! :) Toivottavasti sait miun ajatuksista selkoa, ei aamupöhänässä oo aina kaikista parasta tuo ajatuksenjuoksu :D Oot riittävä ja tärkeä <3
"Pala vastausta, pala toivomusta,
Pala jotain parempaa.
Pala kaipausta, pala lohdutusta,
Pala nousevaa voimaa.
Katukiven alta takavasemmalta
Löytyy, kun vaan vaeltaa, tuulta odottaa." -Ismo Alanko säätiö-
http://www.youtube.com/watch?v=sNDM8k90jTI
"...Sinä olet ihme, suuri sittenkin
VastaaPoistaSinulla on ilma ja kyky hengittää
olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää..."
Juha Tapio