Emptiness..

Matto vedetään jalkojen alta ja jätetään yksin jatkamaan matkaa... ennen on olisi siihen pystynyt, nyt pystyn mihin vain.

Ajassa kelataan takaisin päin n.7vuotta, milloin kaikki alkoi. Silloin pieni n.12.v tyttönen ei tiennyt mitä edestään löytää. Kolme kirjainta; TAP sai merkityksen ja sen löytää tänä päivänä tatuoituna vasemmalta puolelta rintaa, sydämen kohdalta. Ne tarkoittaa ja merkitsee enemmän mitä te näätte, luulette, kuvittelette. Annan teidän monien ennakkoluuloille hieman uutta näkökulmaa asiaan.

Kun tuli ikää pari vuotta enemmän, lähdin kiertämään tämän bändin keikkoja, joita alkoi kertyä koko ajan enemmän. Ikä oli aluksi ongelmana, eikä auttanut kun jäädä keikkapaikan ulkopuolelle, kun ei sisään asti ollut tarpeeks vuosia. Välillä sielä seistiin tunteja, mutta se ei haitannut. Aina se palkittiin, kun pojat tuli roudaamaan kamoja ja soundcheck:iin tms. Ikärajattomia keikkoja oli harvemmin, mutta silloin kun oli, niihin saatettiin jonottaa monia tunteja. Samassa kaupungissa liikuttiin ja tuli aina hyvä mieli pitkäksikin aikaa, jos sattui vahingossa törmäämään näihin poikiin.

Seuraavaksi jäi nimmarin pyytämiset ja alkoi muuttumaan johonkin suuntaan. Pojat alkoivat muuttua itselle tutuimmiksi ja toisinpäin. En missään vaiheessa tosin pitänyt kylläkään näitä "idoleina", mutta suurimpina mitä normaaleita ihmisiä. Enää näin ei ole ollut vuosiin. Kasvoin niiden mukana.

Henkilökohtaisessa elämässä tapahtui surullisia käänteitä, kun ystävä jätti tämän maailman ja lähti enkeliksi taivaaseen. Tällöin sairastuin masennukseen ja juuri silloin, kun meinasin itse jättää elämäni taakseni, tästä bändistä kaksi ihmistä tarttui kädestä kiinni, pelastaen pienen elämän. Jaksoin päivä kerrallaan näiden ihmisten tukiessa ja auttaessa eteenpäin. Tietenkin toinen suuri syy jaksamiseen oli keikat, mistä sain voimia ja tiesin minkä vuoksi täytyy jatkaa. On ihmisiä jotka välittää, on tunteita mitä ei voi mitenkään kuvailla, jotka seuraa keikoista ja pelkästään musiikin kuulemisesta.

Tämän bändin avulla sain paljon ystäviä ja kavereita. Bändin ollessa tuolloin pieni, piirit oli pienet ja sosiaalisena tyttönä tunsin melkein jokaisen keikalle mennessä. Ne olivatkin niitä aikoja, kun oli ilo mennä ja viettää aikaa ystävien kesken, keikka oli sitten usein se kohokohta, mutta ei aina.

Jossain vaiheessa alkoi välit hajota ja selvisi, ettei kaikki asiat olekaan niin kuin luuli niiden olevan. Luottamus oli mennyt näihin ihmisiin, ketä piti jo ystävinä. Tuntui pahalta mennä keikoille, kun tiesi ettei ole muiden ihmisten mielestä tervetullut..mutta silti halusi nähdä keikan ja oli vain kestettävä. Poikien näkeminen kuitenkin osasi piristää, vaikka muuten muiden ihmisten näkeminen saikin mielen alas.

Tällöin oli toinen kerta, kun meinasin jättää kaiken taakse, tunsin oloni niin yksinäiseksi.

Jatkoin, kiitos jälleen bändin olemassa olon.

Jossain vaiheessa tuli pojilla laulukielen vaihdosta sekä nimessä pientä muutosta ja siitä lähtikin hommat isoimmilleen, kun tuli tieto heidän saaneen levytyssopimuksen. Voi sitä tunnetta, kun tuli kyyneleet onnellisuudesta poskille.

Itselle tuli täyteen maagiset 18v ja pääsikin sopivasti poikien debyytti albumin Selvillä Vesillä julkaisun jälkeen kiertueelle. Sitten se olikin menoa, jokainen keikka tuli kierrettyä. Oli uusia paikkakuntia ja niitä kilometrejä kerty mittariin ihan reippaasti. Itsestä tuli bändin Street team:n ylläpitäjä ja taidettiin "vahingossa" jossain kohden myös fanituotteitakin myydä. Pojilla alkoi keikkatauko, jollon tuli sanottua lause "Mitä mä nyt teen?".

Jokin muuttu vuosien varrella..

Tuli tunne, että näistä on tullut jotain enemmän. "Sä et oo fani, oot paljon enemmän...oot perheenjäsen!<3" Ja näinhän se taisi sitten mennäki menikin. Näistä ihmisistä tuli päivä päivältä rakkaimpia sekä tärkeämpiä. Nämä ihmiset tietää musta enemmän kuin kukaan muu. Edes oma äitini ei tunne mua/tiedä musta asioita niin hyvin, kun nämä. Syy, miksi jatkan aamulla vaikka masennus tuntu hajottavan pientä tyttöä rikki. Keikalla tuntui siltä, että sydän räjähtää onnellisuudesta, jalat lähtevät alta sekä kyyneleitä tippu huomaamatta. Teki mieli huutaa kiitollisuudesta. Sydän oli löytänyt tien näiden luokse.

Olin monta vuotta miettinyt ottavani ensimmäisen tatuointini muistoksi näistä hetkistä ja vuosista. Tahdoin tämän kirjainyhdistelmän kirjoittaa ihooni pysyvästi. Tauon aikana sainkin sitten itseni rohkaistua ja istuin kolme tuntia tatuoitavana. Peilistä kun katsoin, tuli kyyneleet silmistä, tämä oli kuin olikin sydämen asia. Mistään teosta ei ole koskaan tullut niin helpottunut ja tärkeä olo, kun tästä. Edes kipu ei ollut este, sitähän olen kokenut ennenkin näiden vuoksi.

Viimeisin keikka oli 30.9.11. Tämä sattuikin sitten jäämään viimeiseksi...tietämättäni. Istuin bussissa koulusta kotiin tulossa, kun kännykkään tuli tekstiviesti, missä rakas ystäväni kertoi TAP:n lopettaneen. Soitan toiselle kaverilleni ja tämä lukee viestin minkä pojat olivat asiasta kirjottaneet. Tieto oli shokki, eihän tämä voi olla mahdollista, uusi albumikin oli melkein valmiina?

Kyyneleitä, verta ja hikeä vuodattunut sekä kaikkensa tehnyt tämän asian vuoksi, jopa välillä vähän liikaakin. Jokaisessa suhteessa kuitenkin on alamäet ja ylämäet. Viimeisien hetkien aikana tuntui alamäkien olevan liikaa, eikä enää pää olisi kauan kestänytkään, joten ehkä tauko tuli hyvään väliin. Nyt tuntuu kuitenkin helpottuneelta tällä hetkellä tämä päätös, kai siihenkin on syynsä?

Mä oon saanut kokea elämäni upeimmat hetket näiden vuosien aikana, muistot, reissut, ystävät/kaverit, nähdä onnistumisia ja epäonnistumisia. Enkä varmasti menetä tätä perhettä, vaikka tämä matka päätty tähän. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, enkä mitään vaihtais ikinä pois. Ennen sanoin, etten jatka elämääni jos näin tulee käymään, nyt asiat on toisin. Olen poikien tauon aikana oppinut itsestäni tosi paljon ja selättänyt 4v kestäneen masennuksen. Mä jatkan, mulla on ympärillä ihmisiä ketkä välittää ja rakastaa, elämä vasta alkaa. Tämä on uusi alku.