Far away

Kolme päivää kulunut, siitä kun aloitin uudestaan koulun. :) Ala on aivan sitä mistä onkin aina unelmoinut ja koulu on mukavan pieni. Luokkalaisiin on saanut tutustua jonkin verran ja mukavilta vaikuttaa. Itse asun viikot sekä suurimman osan vklp asuntolassa, missä onkin erittäin rauhallista. Saatiin luokkakaverin kanssa sellaiset huoneet, missä voi olla yksin ja niissä on mm. oma suihku sekä wc. Muut luokkakaverit sitten onkin toisessa asuntolassa. Meillä on ollut tämän Katjan kanssa erittäin hauskaa ja vatsalihakset on ainakin treenattu tätä menoo, ei tarvi mennä kuntosalille ;D Ainut mikä vähän harmittaa on nettiyhteys, mitä sielä rakennuksessa ei vielä ole. (Tämä kuitenkin syksyn aikana tulossa!) Mutta läppäri kainaloon ja päärakennukseen siis aina jos nettiin tahtoo. Tosin ei tällä hetkellä ole edes tuntunut siltä, että kovasti tarvis koneella istua, kun on hyvin pärjännyt ilman sitäkin :) Vaikka välimatkaa onkin 400km Tampereen ja Kaustisen välillä, se ei estä mua unelmien tavoittelemisessa.. onhan mulla.vklp vapaat ja lomat. Työssäoppimiset ajattelinkin, että voisi tulla Tampereelle tai Pälkäneelle töihin (: Nyt pientä ylläriä muutamalle, joten tiedossa onkin mukava vklp <3

-Titta

Riitänkö?

Mielessä on jo kauan vaivannut eräs asia, mitä en saa sieltä pois. Onkohan meitä muita, jotka käy samaa ongelmaa läpi?
   Meidän perheessä on neljä sisarusta, kaksi mua muutamia vuosia vanhempaa ja yksi itseäni nuorempi. Ensimmäinen meistä meni vuosi sitten naimisiin, omistaa neljä kissaa, vakituinen asunto, ammatiltaan lähihoitaja sekä vakituinen työ. Toinen on kihloissa miehensä kanssa, saivat juuri toisen lapsensa, vakituinen asunto, kokki ammatiltaan, kaksi koiraa. Neljännellä, nuorin meistä sai juuri koulusta stipendin ja koulussa menee erittäin hyvin, lahjakas monessa asiassa.

   Mutta sitten, minä. Koulussa tapeltu kaikki 9v, jotka menin rimaa hipoen aina läpi. Koulukiusattu, joten kavereita ei koskaan ollut montaa sieläkään. Valmistuin kuitenkin juuri ja juuri ammattiin, siivoojaksi... Muutin Tampereelle omaan kotiin kesäksi, minkä olen ollutkin työttömänä. Kävin Jämsässä pääsykokeissa Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi kovasti tahtoen, mutta pisteet ei riittäneet. Huomenna lähden yksin n.300km päähän Kaustisiin uusiin pääsykokeisiin, Lapsi- ja perhetyön perustutkinto alalle. Nämä alat ovat oma unelmani. Syömisongelmista ollaan taisteltu pienestä tytöstä asti. Puhumattakaan 6v kestäneestä masennuksesta, mistä vanhemmat/sisarukset ei tiedä kyllä vieläkään varmaankaan yhtään mitään? Itselläni ei ole koskaan ollut varsinaista harrastusta, muuta kuin musiikki. En itse soita/laula mitään, mutta muulla tapaa onkin suuri osa elämää. Vanhemmat ei ymmärrä edelleenkään sitä, miksi kiertelen "keikkoja" ja muuta vastaavaa. Eikä muuten ymmärrä kukaan muukaan sukulaisista... siitä sen enempää puolustele, ehkä toisella kertaa sitten. Toinen sydäntä lähellä oleva juttu on vapaaehtoistyö. Rakastan sitä hommaa. Olen monenlaisessa toiminnassa mukana ja tuntuu ettei siitäkään olla kovin iloisia tuolla kotipuolessa. Kumppani, itselläni ei ole takana kuin muutama suhde, epäonnistuineta sellaisia. Tuntuu, että jää kiinni juuri niihin itselle vääriin ihmisiin. Kerännyt aina ongelmat ja vaikeudet puoleeni - minkä takia just minä?

Onko tässä aikaa enää, saanko edes jonkun saavutuksen elämässäni, että minusta voi olla vanhemmat ylpeitä?

-Titta

Viimeinen päivä

Tänään on aihetta hymyillä, viimeinen työpäivä viimeisen vuoden vikasta työssäoppimisesta. Oikeestaan tällä hetkellä itkettää, olin viimeisen työssäoppimisen HermAnnin päiväkodissa. Takana olevat 5vkoa opetti erittäin paljon mua ihmisenä ja mä tutustuin aivan älyttömän ihaniin lapsiin tämän aikana. Välittäminen on aitoa täältä suunnaltaKIN, kiitos menneistä hetkistä lapsille ja aivan mahtaville hoitajille! (vaikka ette tätä varmaan tuukkaan koskaan lukemaan, mutta jokatapauksessa).

<3

- Titta

Ystävät?

Mitä ne on?
Mulle on joskus joku sanonut, että on aina tavoitettavissa ja auttaa, jos tarvitsen apua.

Enää en apua tarvitse... kiitos.

Leffailtaa!

Lauantaina siivoiltiin aamulla ja sisko lähti Särkänniemeen. Äidin tullessa töistä käytiin saunassa ja lähdettiin serkun (18v) synttärikahville. :) Kotimatkalla vuokrattiin leffa, joka sitten katsottiin pikkusiskon kaksistaan. Äiti ja iskä lähti synttäreille, niin me jäätiin kaksistaan, Leffa "Kaksin karkuteillä" oli erittäin hyvä, kannattaa katsoa! Naurettiin iha mahat kippurassa. :p 

Tarjoilut oli aivan huippussaan, omnom! :p

Hauskaa oli ja käytiin myös ottamassa pihassa kuvia ihanassa kevät säässä :')

<3

Sairastelun kurjuutta..

Syy minkä vuoksi näytän tältä...

(kamalalta, tiedän!) --->

Johtuu siitä, että sairastuin ihan puun takaa eilen mahatautiin.

Painosta lähtenyt -4kg ja "ruokalista" koostuu...

<---

Työssäoppiminen käynnissä, eikä auttais yhtään olla kipeänä. Kun poissaoloja ei sais tulla yhtään.

Ja viikonloppuna ois tiedossa menoa, jota ei vaan haluais millään perua! Onneks näin ei tällä tietoo tarvitse, kun olo on voitonpuolella! (: Kuitenkin sain tämän päivän sairaslomaa.

Avautuminen part 1.

Ihmisten käyttäytyminen saa munkin hermot päätöspisteeseen... Tässä teksti tähän liittyen eilen kirjoitetusta facebook päivityksestäni.

Mä alan olla jo niin kyllästynyt tähän touhuun!
Mikä siinä on, ettei uskalleta/voida tulla sanomaan asioita suoraan? Eikö ihmisillä vaan oo pokkaa siihen? On se helppo sielä seläntakana paskaa puhua ja juoruja uskoa, mutta ei voi tulla päin naamaa kysymään tai sanomaan mikä vituttaa. Enkä enää jaksa kuulla siitä, miten ihmiset arvioi ja tekee väärät johtopäätökset siitä mitä näkee/kuulee. Tutustu ensin, puhu vasta sitten. Voin vannoa, että teistä harva tuntee mut ja harvalla on myös oikea käsitys sekä näkemys mun asioista. Ja joo, meistä kukaan ei oo täydellinen, sisäisesti eikä ULKOISESTI ja en vaa vittu jaksa enää kuulla tosta mun karsastuksesta yhtään. Mä en sille mitään voi, jos se jotain muuta häiritsee niin kerätkää kolehti ni meen leikkaukseen sitten... Alkaa luottamus menemään ihmisiin, joten jos oikeesti välität aidosti, niin toivottavasti tän jälkeen sen jotenkin voisit osoittaa - jotta tiedän kehen voin alkaa oikeasti luottamaan.

Kaikesta tästä huolimatta, oon helvetin vahva ihminen ja jos joku idiootti luulee musta pääsevän eroon...nii turhaan. Oon täällä sitten vaikka ihan vaan niiden kusipäiden iloks. Kiitos ja anteeks.

Liar.

just for you.

Red-Lie To Me

"Tell yourself it's over now

Try to kill a broken vow

If only you could find the strength to kill the memories

These empty pages never turn

You lit the flame and let them burn

You tried to bury me so deep but what lies beneath

Will your hope die alone

Will you fade on your own

Can you just turn away and let me go

Lie to me if you can feel

That this love was never real

Walk away if you can learn to love again

Lie to me, if you can leave

I'll still be here when you see

You're not alone, you don't have to run again

And leave me in denial

All your secrets crawl inside

You keep them safe, you let them hide

You feel them drinking in your pain

To kill the memories

So close your eyes and let it hurt

The voice inside begins to stir

Are you reminded of all you used to be

Can you just turn away and let me go

Lie to me if you can feel

That this love was never real

Walk away if you can learn to love again

Lie to me, if you can leave

I'll still be here when you see

You're not alone, you don't have to run again

And leave me in denial

All the pain you fed

It starts to grow inside

It lives again and you can't let it die

so you believe you'll never find

A reason to love again

Lie to me if you can feel

That this love was never real

Walk away if you can learn to love again

Lie to me, if you can leave

I'll still be here when you see

You're not alone, you don't have to run again

And leave me in denial"

Emptiness..

Matto vedetään jalkojen alta ja jätetään yksin jatkamaan matkaa... ennen on olisi siihen pystynyt, nyt pystyn mihin vain.

Ajassa kelataan takaisin päin n.7vuotta, milloin kaikki alkoi. Silloin pieni n.12.v tyttönen ei tiennyt mitä edestään löytää. Kolme kirjainta; TAP sai merkityksen ja sen löytää tänä päivänä tatuoituna vasemmalta puolelta rintaa, sydämen kohdalta. Ne tarkoittaa ja merkitsee enemmän mitä te näätte, luulette, kuvittelette. Annan teidän monien ennakkoluuloille hieman uutta näkökulmaa asiaan.

Kun tuli ikää pari vuotta enemmän, lähdin kiertämään tämän bändin keikkoja, joita alkoi kertyä koko ajan enemmän. Ikä oli aluksi ongelmana, eikä auttanut kun jäädä keikkapaikan ulkopuolelle, kun ei sisään asti ollut tarpeeks vuosia. Välillä sielä seistiin tunteja, mutta se ei haitannut. Aina se palkittiin, kun pojat tuli roudaamaan kamoja ja soundcheck:iin tms. Ikärajattomia keikkoja oli harvemmin, mutta silloin kun oli, niihin saatettiin jonottaa monia tunteja. Samassa kaupungissa liikuttiin ja tuli aina hyvä mieli pitkäksikin aikaa, jos sattui vahingossa törmäämään näihin poikiin.

Seuraavaksi jäi nimmarin pyytämiset ja alkoi muuttumaan johonkin suuntaan. Pojat alkoivat muuttua itselle tutuimmiksi ja toisinpäin. En missään vaiheessa tosin pitänyt kylläkään näitä "idoleina", mutta suurimpina mitä normaaleita ihmisiä. Enää näin ei ole ollut vuosiin. Kasvoin niiden mukana.

Henkilökohtaisessa elämässä tapahtui surullisia käänteitä, kun ystävä jätti tämän maailman ja lähti enkeliksi taivaaseen. Tällöin sairastuin masennukseen ja juuri silloin, kun meinasin itse jättää elämäni taakseni, tästä bändistä kaksi ihmistä tarttui kädestä kiinni, pelastaen pienen elämän. Jaksoin päivä kerrallaan näiden ihmisten tukiessa ja auttaessa eteenpäin. Tietenkin toinen suuri syy jaksamiseen oli keikat, mistä sain voimia ja tiesin minkä vuoksi täytyy jatkaa. On ihmisiä jotka välittää, on tunteita mitä ei voi mitenkään kuvailla, jotka seuraa keikoista ja pelkästään musiikin kuulemisesta.

Tämän bändin avulla sain paljon ystäviä ja kavereita. Bändin ollessa tuolloin pieni, piirit oli pienet ja sosiaalisena tyttönä tunsin melkein jokaisen keikalle mennessä. Ne olivatkin niitä aikoja, kun oli ilo mennä ja viettää aikaa ystävien kesken, keikka oli sitten usein se kohokohta, mutta ei aina.

Jossain vaiheessa alkoi välit hajota ja selvisi, ettei kaikki asiat olekaan niin kuin luuli niiden olevan. Luottamus oli mennyt näihin ihmisiin, ketä piti jo ystävinä. Tuntui pahalta mennä keikoille, kun tiesi ettei ole muiden ihmisten mielestä tervetullut..mutta silti halusi nähdä keikan ja oli vain kestettävä. Poikien näkeminen kuitenkin osasi piristää, vaikka muuten muiden ihmisten näkeminen saikin mielen alas.

Tällöin oli toinen kerta, kun meinasin jättää kaiken taakse, tunsin oloni niin yksinäiseksi.

Jatkoin, kiitos jälleen bändin olemassa olon.

Jossain vaiheessa tuli pojilla laulukielen vaihdosta sekä nimessä pientä muutosta ja siitä lähtikin hommat isoimmilleen, kun tuli tieto heidän saaneen levytyssopimuksen. Voi sitä tunnetta, kun tuli kyyneleet onnellisuudesta poskille.

Itselle tuli täyteen maagiset 18v ja pääsikin sopivasti poikien debyytti albumin Selvillä Vesillä julkaisun jälkeen kiertueelle. Sitten se olikin menoa, jokainen keikka tuli kierrettyä. Oli uusia paikkakuntia ja niitä kilometrejä kerty mittariin ihan reippaasti. Itsestä tuli bändin Street team:n ylläpitäjä ja taidettiin "vahingossa" jossain kohden myös fanituotteitakin myydä. Pojilla alkoi keikkatauko, jollon tuli sanottua lause "Mitä mä nyt teen?".

Jokin muuttu vuosien varrella..

Tuli tunne, että näistä on tullut jotain enemmän. "Sä et oo fani, oot paljon enemmän...oot perheenjäsen!<3" Ja näinhän se taisi sitten mennäki menikin. Näistä ihmisistä tuli päivä päivältä rakkaimpia sekä tärkeämpiä. Nämä ihmiset tietää musta enemmän kuin kukaan muu. Edes oma äitini ei tunne mua/tiedä musta asioita niin hyvin, kun nämä. Syy, miksi jatkan aamulla vaikka masennus tuntu hajottavan pientä tyttöä rikki. Keikalla tuntui siltä, että sydän räjähtää onnellisuudesta, jalat lähtevät alta sekä kyyneleitä tippu huomaamatta. Teki mieli huutaa kiitollisuudesta. Sydän oli löytänyt tien näiden luokse.

Olin monta vuotta miettinyt ottavani ensimmäisen tatuointini muistoksi näistä hetkistä ja vuosista. Tahdoin tämän kirjainyhdistelmän kirjoittaa ihooni pysyvästi. Tauon aikana sainkin sitten itseni rohkaistua ja istuin kolme tuntia tatuoitavana. Peilistä kun katsoin, tuli kyyneleet silmistä, tämä oli kuin olikin sydämen asia. Mistään teosta ei ole koskaan tullut niin helpottunut ja tärkeä olo, kun tästä. Edes kipu ei ollut este, sitähän olen kokenut ennenkin näiden vuoksi.

Viimeisin keikka oli 30.9.11. Tämä sattuikin sitten jäämään viimeiseksi...tietämättäni. Istuin bussissa koulusta kotiin tulossa, kun kännykkään tuli tekstiviesti, missä rakas ystäväni kertoi TAP:n lopettaneen. Soitan toiselle kaverilleni ja tämä lukee viestin minkä pojat olivat asiasta kirjottaneet. Tieto oli shokki, eihän tämä voi olla mahdollista, uusi albumikin oli melkein valmiina?

Kyyneleitä, verta ja hikeä vuodattunut sekä kaikkensa tehnyt tämän asian vuoksi, jopa välillä vähän liikaakin. Jokaisessa suhteessa kuitenkin on alamäet ja ylämäet. Viimeisien hetkien aikana tuntui alamäkien olevan liikaa, eikä enää pää olisi kauan kestänytkään, joten ehkä tauko tuli hyvään väliin. Nyt tuntuu kuitenkin helpottuneelta tällä hetkellä tämä päätös, kai siihenkin on syynsä?

Mä oon saanut kokea elämäni upeimmat hetket näiden vuosien aikana, muistot, reissut, ystävät/kaverit, nähdä onnistumisia ja epäonnistumisia. Enkä varmasti menetä tätä perhettä, vaikka tämä matka päätty tähän. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, enkä mitään vaihtais ikinä pois. Ennen sanoin, etten jatka elämääni jos näin tulee käymään, nyt asiat on toisin. Olen poikien tauon aikana oppinut itsestäni tosi paljon ja selättänyt 4v kestäneen masennuksen. Mä jatkan, mulla on ympärillä ihmisiä ketkä välittää ja rakastaa, elämä vasta alkaa. Tämä on uusi alku.