Mielessä on jo kauan vaivannut eräs asia, mitä en saa sieltä pois. Onkohan meitä muita, jotka käy samaa ongelmaa läpi?
Meidän perheessä on neljä sisarusta, kaksi mua muutamia vuosia vanhempaa ja yksi itseäni nuorempi. Ensimmäinen meistä meni vuosi sitten naimisiin, omistaa neljä kissaa, vakituinen asunto, ammatiltaan lähihoitaja sekä vakituinen työ. Toinen on kihloissa miehensä kanssa, saivat juuri toisen lapsensa, vakituinen asunto, kokki ammatiltaan, kaksi koiraa. Neljännellä, nuorin meistä sai juuri koulusta stipendin ja koulussa menee erittäin hyvin, lahjakas monessa asiassa.
Mutta sitten, minä. Koulussa tapeltu kaikki 9v, jotka menin rimaa hipoen aina läpi. Koulukiusattu, joten kavereita ei koskaan ollut montaa sieläkään. Valmistuin kuitenkin juuri ja juuri ammattiin, siivoojaksi... Muutin Tampereelle omaan kotiin kesäksi, minkä olen ollutkin työttömänä. Kävin Jämsässä pääsykokeissa Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi kovasti tahtoen, mutta pisteet ei riittäneet. Huomenna lähden yksin n.300km päähän Kaustisiin uusiin pääsykokeisiin, Lapsi- ja perhetyön perustutkinto alalle. Nämä alat ovat oma unelmani. Syömisongelmista ollaan taisteltu pienestä tytöstä asti. Puhumattakaan 6v kestäneestä masennuksesta, mistä vanhemmat/sisarukset ei tiedä kyllä vieläkään varmaankaan yhtään mitään? Itselläni ei ole koskaan ollut varsinaista harrastusta, muuta kuin musiikki. En itse soita/laula mitään, mutta muulla tapaa onkin suuri osa elämää. Vanhemmat ei ymmärrä edelleenkään sitä, miksi kiertelen "keikkoja" ja muuta vastaavaa. Eikä muuten ymmärrä kukaan muukaan sukulaisista... siitä sen enempää puolustele, ehkä toisella kertaa sitten. Toinen sydäntä lähellä oleva juttu on vapaaehtoistyö. Rakastan sitä hommaa. Olen monenlaisessa toiminnassa mukana ja tuntuu ettei siitäkään olla kovin iloisia tuolla kotipuolessa. Kumppani, itselläni ei ole takana kuin muutama suhde, epäonnistuineta sellaisia. Tuntuu, että jää kiinni juuri niihin itselle vääriin ihmisiin. Kerännyt aina ongelmat ja vaikeudet puoleeni - minkä takia just minä?
Onko tässä aikaa enää, saanko edes jonkun saavutuksen elämässäni, että minusta voi olla vanhemmat ylpeitä?
-Titta
